Viisumihaastattelu

Näin heti alkuun tällainen pikku käytännön vinkki: Jos teillä on maailman tärkein haastattelu hoidettavana, olkaa bussipysäkillä vaikka tuntia aikaisemmin mutta älkää ikinä missatko bussia!!! Mun haastattelupäivän fiilikset voi tiivistää vain yhteen ja ainoaan sanaan, katastrofi.

Elikkä siis, jokainen USA:han Au Pairiksi lähtevä tarvitsee J1-viisumin, jotta saa laillisesti viettää vuoden maassa ja samalla myös työskennellä. Hakeminen oli siis myös minulla edessä. Viisumi haetaan USA:n suurlähetystön kautta ja siihen kuuluu sekä kirjallinen hakemus, että suullinen haastattelu. Kirjallinen hakemus tehtiin netissä, ja voin rehellisesti sanoa, että en ole ikinä täyttänyt niin montaa lomaketta. Tosin aika kului välillä ihan rattoisasti, kun pääsi selaamaan koko sanakirjan läpi kysymyksiä kääntäessä. Kysymykset olivat aluksi ihan perinteisiä, kuten esimerkiksi henkilötiedot ja tulevan Host perheen tiedot. Seuraavaksi seurasi kysymyksiä siitä, olinko ennen hakenut kyseistä viisumia tai työskennellyt USA:ssa. Minulla vastaus näihin kysymyksiin oli kielteinen. Vaikka hakemus oli hyvin vakava ja virallinen asia, niin loppupään kysymykset herättivät kyllä hieman hilpeyttä ainakin meidän perheessä; Yhdysvaltalaiset ovat selvästi hyvin luottavaisia viisumihakijoitaan kohtaan, sillä hakemuksessa annettiin suoraan tilaisuus infota mahdollisesta terrori-iskusta tai matkarahojen hankkimisesta prostituution avulla. No, tähän mennessä olin kumminkin kaikki kohdat saanut täytettyä, vaikka hieman epäilinkin lopputulosta kun näin järjestön lähettämän 20- sivuisen ohjeistuksen. Seuraavaksi oli enää haastatteluajan varaaminen.

No, sitten itse haastattelupäivään. Olin käytännöllisenä ihmisenä aikatauluttanut koko päivän ja tilannut tarvittavat bussiliputkin, jotta olen ajoissa haastattelussa. Päivä lähti etenemään jo heti aamusta aivan väärään suuntaan, sillä en 6.05 lähtevään bussiin ikinä päässyt. Hetken aikaa isän kanssa autossa sitten mietittiin, että mitäs nyt ja homma ratkaistiin siten, että googletettiin milloin menee seuraava bussi. Seuraavan bussin aikataulun kanssa päästiin parempaan yhteisymmärrykseen, ja matka kohti Helsinkiä alkoi tuntia myöhemmin. Isän loistavien neuvottelutaitojen ansiosta ei tarvinnut ostaa edes uutta lippua. Ensimmäisen bussin (mihin en siis ikinä kerennyt) piti olla Kampissa kahdeksan aikaan ja siitä minulla oli suunnitelmissa kävellä suurlähetystöön, johon oli matkaa noin puoli tuntia. Loppujen lopuksi olin Kampissa 9.00, kun haastatteluaika oli 9.20. Eli vaihtoehdot kävelyn ja taksin välillä kutistuivat vain taksiin. Tilanteessahan ei siis olisi ollut mitään ongelmaa, jos taksiasemalla olisi sattunut olemaan taksi. No eikun soittamaan taksikeskukseen, josta ystävällinen virkailija sitten kertoo kaikkien taksien olevan varattuja, ja taksin saamiseen menevän runsaasti aikaa. Soitin vielä pari kertaa uudestaan, että pystyin varmasti toteamaan tilanteen olevan aika huono. Kaikki taksi tosiaan olivat varattuja. Seuraavaksi lähti puhelu kotiin isälle, joka kannustavasti totesi, että 120 kilometrin päästä kun on vähän vaikea auttaa. No taksi sitten tuli ja onneksi kuskiksi sattui lontoolainen mies, joka ymmärsi kiireen ja ajoi kirjaimellisesti kaasu pohjassa läpi Helsingin aamuruuhkan. Hän kerkesi vielä todeta, että Helsingin ruuhkat ei tunnu missään verrattuna Lontooseen.

Suurlähetystöön kerkesin kuin kerkesinkin ajoissa. Sisään mennessä ensimmäiseksi täytyi luovuttaa kaikki elektroniikkalaitteet pois ja kulkea metallinpaljastimen läpi. Haastatteluun sai siis ottaa mukaan vain tarvittavat lomakkeet. Itse haastattelua ennen käytiin nopeasti kahdella luukulla, toiseen luovutettiin lomakkeet ja toiseen annettiin sormenjäljet. Viimeistä luukkua pääsi odottamaan kolme tuntia, koska sattui niin ihanasti, että olin päivän viimeisin haastateltava. Huvittavinta tässä kaikessa kolmen tunnin odottamisessa oli se, että itse haastatteluhan kesti sitten kokonaiset kolme minuuttia. Haastattelu itsessään meni kyllä tosi hyvin ja mulle myönnettiin viisumi. Koska suurlähetystössä ei ollut kelloja ollenkaan ja puhelin oli pitänyt jättää suljettuna säilytyslokeroon, ei mulla ollut pienintäkään ideaa kuinka paljon aikaa oli kulunut. Mukavampaa päätöstä päivälle ei olisi siis voinut toivoa kun se, että astuu lähetystöstä ulos, katsoo kelloa ja tajuaa, että bussi lähtee tasan puolen tunnin päästä.

All's well that ends well, vai miten se sanotaan, mutta mulla on nyt kumminkin se viisumi.

Ja ai niin, tämän tekstin julkaisuhetkellä mulla on jäljellä 7 päivää, 20 tuntia ja 4 minuuttia Suomessa.

-Emma

Matching process

Kun olin päätöksen sitten tehnyt, että Au Pairiksi haen, oli seuraavana vuorossa mulle parhaiten sopivan perheen etsiminen. Sekä kääntäen; Minut tulisi luultavasti valitsemaan perhe, jolle musta olisi kaikista eniten apua. Perheen etsiminen eli matching process oli oikeastaan varmaan yksi mun elämän jännittävimmistä ja toisaalta hermostuttavimmista ajoista (tähän mennessä). Järjestöltä kyllä vakuutettiin, että lähestulkoon joka hakijalle perhe aina on löytynyt mutta silti mun fiilikset oli välillä aika stressaantuneet. On pakko myöntää, että kerkesin sellaisiakin ajatuksia pyöritellä, missä kaikki muut hakijat ovat vaan parempia, ja mulle ei sitä just oikeaa perhettä ikinä löydykään. Olin kumminkin tehnyt jo päätöksen välivuodesta, kun olin luopunut yliopiston opiskelupaikasta. Kaikki oli siis laitettu sen varaan, että ulkomaille tässä tullaan lähtemään. En ollut tässä vaiheessa vielä puhunut koko hommasta kun ihan vaan mun läheisimmille kavereille. Varmaan siksi, että koko asia tuntui vielä tosi epätodelliselta. En osannut oikein suhtautua siihen, että lähtö rapakon toiselle puolelle voisi oikeasti tulla tapahtumaan. En viitsinyt puhua asiasta silloin sen suuremmin, ennen kuin tiesin, että lähteminen on oikeasti ihan sata varmaa. Nyt sen sijaan mun perheellä, sukulaisilla ja kavereilla ei taida olla päivääkään ilman, että he joutuvat kuuntelemaan Au Pair juttuja ja mun jännittämistä.

Matching alkoi siis silleen, että mulle luotiin oma profiili. Tämän profiilin kautta perheet Amerikassa pääsivät sitten miettimään jos olisin heille oikeanlainen ehdokas. Mun piti täyttää englanniksi oikeastaan ihan kaikki tiedot itsestäni; viralliset terveys- ja perhetiedot sekä epävirallisemmat harrastukset, kaverit ja vapaa-ajanviettotavat. Profiiliin piti kertoa muun muassa se miten suhtaudun koulunkäyntiin ja kotitöihin, millaisia arvoja mulla itselläni on ja miten mun mielestä lapsia pitäisi kasvattaa sekä miten minut on kasvatettu. Kirjoittelin lomakkeita vissiin viikon ajan ennen kuin sain kaikki valmiiksi. Suurimpaan osaan kysymyksistä oli kyllä tosi helppo vastata. Olen kotona tottunut osallistumaan kotitöihin sekä ollut lasten kanssa tekemisissä, joten aiheisiin tuntui tosi luonnolliselta ottaa kantaa. Kaikista vaikeinta profiilin tekemisessä oli oman itsensä kuvaileminen. Oli oikeasti yllättävän haastavaa alkaa syvällisemmin miettiä, että minkälainen ihminen minä itse olen luonteeltani tai miten kuvailisin meidän perheenjäsenten suhdetta toisiinsa. Sekin tuntui jotenkin tosi hassulta, että mun kuvailujen perusteella täysin tuntematon perhe sitten päätyy valitsemaan juuri minut. Hakemukseen kuului myös kuva-albumi sekä profiilikuva. Lisäksi profiiliin oli tarkoitus kuvata noin kolmen minuutin esittelyvideo itsestään, jotta myös perheen pienetkin lapset pystyvät osallistumaan Au Pairin valintaan. Mun oli tarkoitus lisätä video vasta jälkeenpäin mutta en sitten ikinä sitä kerennyt tehdä, kun löysin jo sopivan perheen (oikeasti mulla oli vähän vaikeuksia päästä alkuun videon kuvaamisessa…).

Kun olin saanut profiilin valmiiksi, alkoi todellinen matching perheiden kanssa. Homma toimi siten, että mulle tuli sähköpostiin aina ilmoitus, jos amerikkalainen perhe oli kiinnostunut mun profiilista. Sähköpostissa kerrottiin aina perheen sukunimi sekä kaupunki ja osavaltio, mistä he olivat kotoisin. Tämän jälkeen pääsin selaamaan myös perheen profiilia, jossa he esittelivät itseään ja kertoivat millaista Au Pairia olisivat hakemassa. Usein perheet lähettivät vielä sähköpostia, jossa esittelivät itseään enemmän ja kertoivat miksi juuri mun profiili oli heidän mielenkiinnon herättänyt. Mun ensimmäinen” Host Family Match” tuli noin viikko sen jälkeen kun olin saanut profiilin valmiiksi. Olin syömässä iltapalaa yhdessä mun muun perheen kanssa. Menin hakemaan puhelinta, ihan vaan tarkoituksena näyttää siitä jotakin. Samalla sitten katsoin, että oli tullut kaksi sähköpostia. Olin saanut ilmoituksen, että perhe New Yorkista olisi kiinnostunut musta. Toinen sähköposti oli perheen lähettämä ja siinä he toivoivat, että menisin katsomaan heidän profiiliaan, ja ilmoittaisin milloin olisi mahdollista Skypettää. Vastasin sitten perheelle, että olisin kiinnostunut ja sovittiin Skype- ajankohdasta. Ensimmäinen Skype haastattelu jännitti aivan hirveästi. Olin saanut järjestöltä ihan superhyvät ohjeet haastatteluja varten sekä lisäksi meille oli pidetty myös netissä noin tunnin kestävä online- luento. Silti en tiennyt yhtään mitä odottaa. Eka haastattelu meni kuitenkin yllättävän hyvin ja hämmästyin itsekin kuinka rennosti ja luonnollisesti pystyin olemaan. Seuraavat haastattelut alkoivatkin sitten mennä jo rutiinilla. Juteltiin New Yorkin perheen kanssa useita kertoja mutta perhe päätyi lopulta valitsemaan toisen ehdokkaan. Olin tilanteesta aika pettynyt ja harmissani mutta tiesin, ettei sille voinut mitään. Kerkesin saamaan Host Family Matcheja ainakin Seattlesta, Bostonista, Californiasta ja Ohiosta ennen kuin löysin mun host perheen.

Ja perheitähän oli siis aivan laidasta laitaan. Eräs perhe oli rajoittanut lastensa mediankäytön pelkästään viikonloppuihin. Lapsilta oli siis kielletty telkkarinkin katselu arkipäivisin. Yksi perhe kirjoitti hakemuksessa kahdesta vilkkaasta pikkupojasta, joilla on jo oma lastenhoitaja mutta he tarvitsevat vielä lisäksi Au Pairinkin (kyseessä taisi olla siis erittäin vilkkaat pojat). Erään perheen kaksostytöt harrastivat näyttelemistä ja Au Pairin tehtävä olisi ollut kuljettaa tyttöjä vuoropäivinä teatterille. Näytöksiä kun oli joka päivä ja tytöt näyttelivät samaa roolia. Joillakin perheillä oli myös hauskoja tapoja kuten tortillojen syöminen joka perjantai. Haastatteluissa perheet tahtoivat usein tietää vielä tarkemmin miksi haen Au Pairiksi ja tietysti sen kuinka paljon mulla on kokemusta lasten kanssa olemisesta. Hurjan monelle perheelle tuntui olevan tärkeää se, että Au Pairin pitäisi keksiä lapsille jotain muuta ohjelmaa kuin elokuvien katselu tai pelaaminen tabletilla ja tietokoneella. Yhteistä monissa perheissä oli myös se, että haastattelun hoiti aluksi vain äiti. Vasta myöhemmin pääsi mahdollisesti tapaamaan perheen isän ja lapset.

11.6 tuli sitten mun vuoro löytää perhe. Olin puhunut perheen äidin kanssa jo muutaman kerran Skypen kautta ja oltiin puhuttu, että seuraavalla kerralla pääsisin puhumaan myös lasten kanssa. Skype- puhelu oli sovittu lauantaille ja samana päivänä oli myös pesispeli, jota olin mun parhaan kaverin kanssa katsomassa. Lähdin sitten kesken pelin puhumaan perheelle. Juteltiin ensin äidin kanssa ihan perus asioista ja sen jälkeen myös lasten kanssa. Puhuttiin harrastuksista, lemmikeistä, lemppari ruuista ja koulusta. Puhelun lopuksi perheen äiti pyysi vielä saada puhua ja kysyi millaisilta lapset vaikutti. Vastasin, että he olivat juuri niin ihania ja mukavia kuin olin ajatellutkin. Seuraavaksi äiti kysyi mun fiiliksiä siitä, olisinko omasta mielestä valmis olemaan Au Pair. Kerroin, että kyllä musta tällä hetkellä siltä tuntuu. Sen jälkeen äiti kysyi, että miltä tuntuisi, jos perhe olisi heidän perheensä. Johon vastin, että tuntuisi ihan uskomattoman ihanalta. Asia oli sitten sillä sovittu ja mulle oli löytynyt perhe. Puhelun jälkeen menin kertomaan porukoille, että homman nimi olisi nyt sellainen, että tää tyttö suuntaa lokakuussa Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin. 

Ps. kohta voi aloittaa lähtölaskennan, koska tänään on jäljellä 17 päivää Suomessa!!

-Emma

Miten mä päädyin hakemaan Au Pairiksi

Au Pairiksi lähteminen on siis hieman eri asia, kun että lähtis vaan pitkälle lomamatkalle. Au Pair ajan tarkoituksena on se, että ulkomaille lähetään töihin hoitamaan lapsia ja elämään osaksi perhettä. Siinä samalla sitten pääsee tutustumaan uuteen kulttuuriin ja tapoihin sekä mahdollisesti myös opiskelemaan. Työajat tietysti vaihtelee perheittäin mutta mulla se tulee olemaan 45 tuntia viikossa eli töitä saan oikeasti tehdä kyllä ihan kunnolla. En ajattelekaan tulevaa vuotta silleen, että haluan vain lähteä lomailemaan, vaan oikeasti käyttää välivuoden hyväksi ja ottaa siitä irti niin paljon kuin mahdollista. Haluun lähteä haastamaan itseäni ja testaamaan pystynkö elämään vuoden ilman sitä tukiverkkoa, joka mulla on tähän asti ollut jeesaamassa. Vähän niin kuin pesiksessäkin asetetaan joka kaudelle tavoite, mun ensi vuoden tavoite on itsensä kehittäminen ja henkinen kasvaminen. #ONCEINALIFETIME

Au Pairiksi on siis mahdollista lähteä oikeastaan ihan minne itse haluaa. Mikä valtio sillä hetkellä tuntuu itselle luonnollisimmalta ja kiinnostavimmalta. Ainoana vaatimuksena tietysti voi pitää sitä, että kyseisestä paikasta pitäisi löytyä perhe, joka olisi juuri silloin etsimässä Au Pairia itselleen. Vaihtoehtoja rajaa tai laajentaa tietysti se päätös, haluaako lähteä järjestön kautta vai ihan itsekseen. Esimerkiksi järjestö, jonka kautta itse matkustan, on vaan Yhdysvaltoihin. Henkilökohtaisesti halusin hakea ehdottomasti järjestön kautta, sillä se tuntuu turvallisemmalta, ja samalla tiedän, että koko hakuprosessin ja koko ens vuoden ajan mulla on aina joku, keltä tuun saamaan apua. Tähänkin asti oon saanut ihan super paljon vinkkejä ja neuvoja oman hakemuksen kanssa, joita ilman en ois varmasti pärjännyt.

Järjestöissäkin on siis valinnan varaa jonkun verran. Mulle se oikea järjestö oli Cultural Care Au Pair. En itse asiassa käyttänyt edes kovin paljon aikaa siihen, että olisin tutustunut hirveän moneen muuhun vaihtoehtoon. Enkä kyllä oo sitä mieltä, että se olisi ollut jonkinlainen virhe. En voi nyt ihan sadan prosentin varmuudella sanoa milloin oli tarkalleen ottaen se hetki kun päätin, että haluan lähteä juuri Cultural Care Au Pair järjestön kautta. Muistan sen, että taisi olla helmikuun puoliväli ja selasin Facebookin etusivua. Jotenkin sitten jonkun kaverin kautta mulle oli tullut mainos kyseisestä järjestöstä ja ihan vaan hetken mielijohteesta menin ja tutustuin heidän nettisivuihin. Samalla sitten myös päätin, että tilaan esitteen kotiin. Kun esite sitten tuli, oli helmikuun loppu ja olin yksinään kotona. Mun muu perhe oli lomalla Levillä ja olin jäänyt kotiin lukemaan tuleviin yo kokeisiin. Selasin esitettä läpi (vissiin joka päivä viikon ajan) ja taisin soittaakin porukoille ja mainita, että pieni kiinnostus ois herännyt Au Pair hommaa kohtaan. Tässä vaiheessa mun ideaa ei tosin noteerattu sen suuremmin. Muutaman päivän päästä mulle tuli myös puhelu Cultural Care järjestöltä. No viisaana tyttönä en tietenkään ymmärtänyt, että koska järjestö ei ole suomalainen, niin eiväthän he tietenkään puhelimessakaan suomea puhu. Mulle seurasi siitä siis niin totaalinen järkytys, että löin heille luurin korvaan. Rohkaisin sitten itseni seuraava päivänä ja yritin soittaa heille takaisin. En tosin päässyt pidemmälle kuin kolmeen tuuttaukseen ja sitten oli pakko sulkea puhelin, ennen kuin kukaan kerkesi toisesta päästä vastata. No kolmannella yrityksellä kun he Cultural Carelta soittivat, tajusin, että eihän tässä nyt mitään vaikeaa olekaan. Onnistuin myös pistämään kiireen piikkiin sen, että en ollut ehtinyt soittaa toimistolle. (tilannehan oli oikeasti siis se, että hengasin vaan kaiket päivät kotona, kun kaikki lukiokurssitkin oli jo suoritettu…). Ilmoittauduin puhelun aikana myös Helsingissä pidettävään info tilaisuuteen, joka oli seuraava askel hakuprosessissa. Näin jälkeenpäin ei voi oikeesti kun nauraa koko tilanteelle.

Infotilaisuuteen lähtiessä mun fiilikset oli vähän vielä sellaiset, että en todellakaan ollut sata varma, onko Au Pair elämä sen mun juttu. Kun info oli päättynyt, tiesin että kyllä, todellakin on! Parin tunnin esittely sekä varsinkin video, joka meille näytettiin, sai vakuuttumaan. Videon fiilis ja sympaattisuus vetosi muhun ihan täysin ja tiesin, että tää on se juttu, mitä haluun tehdä. Tätä mä tarvin ennen kun haluun jatkaa opiskelua (linkki videoon https://www.youtube.com/watch?v=7shsZOlKv5M ). Tilaisuudessa meillä oli mahis myös jutella entisten Au Pairien kanssa ja kysellä ihan kaikkea mitä mieleen tuli. Infon lopuksi kaikilla oli myös noin puoli tuntia kestävä henkilökohtainen haastattelu, joka oli suurimmaksi osaksi suomeksi mutta myös muutama kysymys enkuksi.

Cultural Care Au Pair, järjestö jonka kautta matkustan, on siis USA:n hallituksen hyväksymä ja laillisesti valtuutettu, luotettava Au Pair järjestö. Ohjelmaan hakijoilta edellytetään 18 - 26-vuoden ikää, riittävää lastenhoitokokemusta, ajokorttia, toisen asteen koulun suorittamista ja rikosrekisteriä ei saisi olla. Lisäksi hakijan terveys tulisi olla hyvä ja hänen pitäisi olla tupakoimaton sekä pystyä sitoutumaan vähintään 12 kuukaudeksi. Cultural Care Au Pair järjestön Au Pairit tulee siis asumaan Yhdysvalloissa 12- 24 kuukautta ja tienaa viikossa 195.75 dollaria. Järjestö hoitaa tarvittavan J1-viisumin, kaikki matkajärjestelyt sekä meno-paluulennot. Cultural Care Au Pair järjestön Au Pairit pääsee tutustumaan myös amerikkalaiseen college-elämään, sillä järjestö maksaa 500 dollarin edestä avustusta opinnoissa. Tähän järjestöön kuuluu myös se, että eka viikko tullaan viettämään Au Pair koulussa New Yorkissa ja kertaamaan siellä kaikki tärkeät asiat ennen perheisiin menoa. Ehkä tässä oli muutama juttu, miks mulle just Cultural Care Au Pair oli se parhaimmalta vaikuttava järjestö. Eikä  Au Pairiksi lähteminen todellakaan vastaan esimerkiksi vaihtovuoden hintoja. Järjestölle oon maksanut vähän reilu 600 euroa, johon sisältyy muun muassa ne meno-paluulennot. Lisäksi maksettavaa tulee vuodeksi otettavasta vakuutuksesta, joka oli noin reilu 700 euroa. Eli ei siis todellakaan paha siihen nähden, että asumisesta ei tarvi maksaa mitään ja joka viikko saa vajaan 200 dollarin palkan.

Ja miks sitte just Yhdysvallat. Ensinnäkin ihan varmaan vaan just sen takia, koska se on Yhdysvallat. Musta tuntuu, että Yhdysvaltojen kulttuuri, kaupungit ja ihmiset on jotenkin hirveen houkuttelevia ja kutsuvia. Valmiiksi jo tietää, että kun kone laskeutuu, vastassa on jotaan ihan täysin uutta. Yhdysvaltojen suuri medianäkyvyyskin vaikuttaa jonkun verran asiaan. Varmaan 90% kaikista leffoista ja sarjoistakin, joita katson sijoittuu just kyseiseen valtioon. On hauska päästä katsomaan pitääkö oikeesti ne kaikki kliseet paikkansa, jotka Amerikan yhteydessä aina mainitaan.

Ps. Enää 25 päivää Suomessa!!!!

-Emma

TJ KUUKAUSI

Niin kuin tämän ekan kirjoituksen otsikosta voi helposti päätellä, tulen hengaamaan täällä Suomessa enää vain kuukauden ajan. Tarkoituksenani olisi siis maanantaina 3.10.2016 hypätä pää edellä kohti tuntematonta ja nousta lentokoneeseen Helsinki-Vantaan lentokentältä, määränpäänä Yhdysvallat ja tarkemmin määritellen New York. Seuraava vuosi tulee olemaan jotain aivan käsittämätöntä ja kreisiä (tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä), sillä tulen viettämään sen osana ihan oikeaa ja aitoa amerikkalaista perhettä, tutustumaan täysin uusiin ihmisiin ja amerikkalaiseen kulttuuriin, kaikkine juhlineen ja perinteineen. O M G !

Olen siis tällä hetkellä 19-vuotias ja viime keväänä valmistunut ylioppilaaksi. Suunnitelmat mulla piti olla jo lukion ekasta luokasta lähtien valmiina; menisin Tampereen lääkikseen opiskelemaan ja musta tulisi lastenlääkäri.Varavaihtoehtona hakisin Lappeenrantaan opiskelemaan kemiaa. Nämä suunnitelmat kerkesi olla voimassa kokonaiset kaksi vuotta. Voin rehellisesti sanoa, että olen aina ollut hirveen tunnollinen opiskelija ja nauttinut uusien asioiden oppimisesta. Yläkoulussa oli kivaa ja lukiossa opiskelu alkoi tosi mukavasti. Tokan vuoden jälkeen alkoi kuitenkin tuntua oikeastaan vain siltä, että opiskelu oli hirveää pakkopullaa ja homman miellyttävyys oli hävinnyt ihan kokonaan. Opiskeluinnon katoaminen olikin varmaan suurimpia syitä, miksi mun suunnitelmat kääntyi aivan päälaelleen. Vanhempieni kauhuksi (varsinkin isän) päätin pitää välivuoden ja lähteä Au Pairiksi Yhdysvaltoihin. Viime keväänä kun sitten piti jonnekin hakea, päädyin pitkän mietinnän jälkeen laittamaan hakupaperit Lappeenrantaan kemiantekniikan ja ympäristötekniikan aloille (itse asiassa hakuaikaa taisi olla jäljellä tasan tunti kun sain päätöksen tehtyä). Hain oikeastaan ihan vain sen takia, että jos mieli muuttuisikin Amerkikka- suunnitelman kanssa mulla olisi edes jotain, enkä putoaisi ihan tyhjän päälle. Kemiantekniikan alalle valinta sitten tulikin mutta jätin paikan ottamatta vastaan, vaikka silloin ei ollut Au Pair perhe vielä varmistunutkaan. 

Toinen suuresti vaikuttava asia, jonka takia Au Pairiksi päätin hakea oli harrastus. Olen koko elämäni, ihan pikku tytöstä saakka pelannut pesistä. Olen saanut viettää kaikki kesät ihan huippu joukkuekavereiden ja valmentajien kanssa ja ollaan menestyttykin ihan kivasti. En todellakaan vaihtaisi niistä hetkistä sekuntiakaan pois. Olen voinut todellakin sanoa, että pesis ei ole ollut vain harrastus, se on ollut elämäntyyli. Melkeen enemmänkin. Kumminkin 11 pelikesän ja talvireenien jälkeen alkoi tuntua siltä, että pikku breikki lajista ei olisi pahitteeksi. Kun vielä tämä kuluva kesä oli täysi farssi loukkaantumisen takia, tuli entistä vahvempi tunne, että nyt on todellakin sen tauon paikka.

Voin myös rehellisesti myöntää sen, että en todellakaan ole sellainen persoona, joka on pikkutytöstä saakka lukenut kirjoja vain englannin kielellä, kattonut leffoja ja sarjoja ilman suomenkielisiä tekstejä ja samaan aikaan haaveillut elämästä Manhattanilla. En todellakaan. Mun englannin taito on aina ollut ihan okei ja oon pärjännyt sillä tosi hyvin ulkomailla. Itse asiassa yläkoulun ja lukion enkuntunnit oli mulla aina enemmän inhokkilistalla kuin lempiaineiden joukossa. Oon myös pärjännyt todella hyvin nyt kun amerikkalaiset perheet on mua sitten haastatellut Au Pairikseen. Meen sellasella asenteella, että näillä taidoilla mennään mitä nyt on, ja eiköhän sitä ihan hyvin tule pärjäämään. Tekemällä oppii ja toivon, että mun kielitaito kerkeisi vuoden aikana ainakin hiukan parantua.

Suunnitelmissa siis olisi, että kirjoittaisin tänne blogiin noin viikoin välein mun fiiliksistä ja ajatuksista. Ihan vaan, että pääsen kertomaan sukulaisille ja kavereille millaista mun arkielämä vuoden ajan tulee olemaan. Ennen New Yorkiin lähtemistä voisin vielä kertoa tarkemin mun hakuprosessista ja mitä kaikkea vaaditaan, jos järjestön kautta haluaa Au Pairiksi lähteä.

Palaillaa, Emma