Viisumihaastattelu

Näin heti alkuun tällainen pikku käytännön vinkki: Jos teillä on maailman tärkein haastattelu hoidettavana, olkaa bussipysäkillä vaikka tuntia aikaisemmin mutta älkää ikinä missatko bussia!!! Mun haastattelupäivän fiilikset voi tiivistää vain yhteen ja ainoaan sanaan, katastrofi.

Elikkä siis, jokainen USA:han Au Pairiksi lähtevä tarvitsee J1-viisumin, jotta saa laillisesti viettää vuoden maassa ja samalla myös työskennellä. Hakeminen oli siis myös minulla edessä. Viisumi haetaan USA:n suurlähetystön kautta ja siihen kuuluu sekä kirjallinen hakemus, että suullinen haastattelu. Kirjallinen hakemus tehtiin netissä, ja voin rehellisesti sanoa, että en ole ikinä täyttänyt niin montaa lomaketta. Tosin aika kului välillä ihan rattoisasti, kun pääsi selaamaan koko sanakirjan läpi kysymyksiä kääntäessä. Kysymykset olivat aluksi ihan perinteisiä, kuten esimerkiksi henkilötiedot ja tulevan Host perheen tiedot. Seuraavaksi seurasi kysymyksiä siitä, olinko ennen hakenut kyseistä viisumia tai työskennellyt USA:ssa. Minulla vastaus näihin kysymyksiin oli kielteinen. Vaikka hakemus oli hyvin vakava ja virallinen asia, niin loppupään kysymykset herättivät kyllä hieman hilpeyttä ainakin meidän perheessä; Yhdysvaltalaiset ovat selvästi hyvin luottavaisia viisumihakijoitaan kohtaan, sillä hakemuksessa annettiin suoraan tilaisuus infota mahdollisesta terrori-iskusta tai matkarahojen hankkimisesta prostituution avulla. No, tähän mennessä olin kumminkin kaikki kohdat saanut täytettyä, vaikka hieman epäilinkin lopputulosta kun näin järjestön lähettämän 20- sivuisen ohjeistuksen. Seuraavaksi oli enää haastatteluajan varaaminen.

No, sitten itse haastattelupäivään. Olin käytännöllisenä ihmisenä aikatauluttanut koko päivän ja tilannut tarvittavat bussiliputkin, jotta olen ajoissa haastattelussa. Päivä lähti etenemään jo heti aamusta aivan väärään suuntaan, sillä en 6.05 lähtevään bussiin ikinä päässyt. Hetken aikaa isän kanssa autossa sitten mietittiin, että mitäs nyt ja homma ratkaistiin siten, että googletettiin milloin menee seuraava bussi. Seuraavan bussin aikataulun kanssa päästiin parempaan yhteisymmärrykseen, ja matka kohti Helsinkiä alkoi tuntia myöhemmin. Isän loistavien neuvottelutaitojen ansiosta ei tarvinnut ostaa edes uutta lippua. Ensimmäisen bussin (mihin en siis ikinä kerennyt) piti olla Kampissa kahdeksan aikaan ja siitä minulla oli suunnitelmissa kävellä suurlähetystöön, johon oli matkaa noin puoli tuntia. Loppujen lopuksi olin Kampissa 9.00, kun haastatteluaika oli 9.20. Eli vaihtoehdot kävelyn ja taksin välillä kutistuivat vain taksiin. Tilanteessahan ei siis olisi ollut mitään ongelmaa, jos taksiasemalla olisi sattunut olemaan taksi. No eikun soittamaan taksikeskukseen, josta ystävällinen virkailija sitten kertoo kaikkien taksien olevan varattuja, ja taksin saamiseen menevän runsaasti aikaa. Soitin vielä pari kertaa uudestaan, että pystyin varmasti toteamaan tilanteen olevan aika huono. Kaikki taksi tosiaan olivat varattuja. Seuraavaksi lähti puhelu kotiin isälle, joka kannustavasti totesi, että 120 kilometrin päästä kun on vähän vaikea auttaa. No taksi sitten tuli ja onneksi kuskiksi sattui lontoolainen mies, joka ymmärsi kiireen ja ajoi kirjaimellisesti kaasu pohjassa läpi Helsingin aamuruuhkan. Hän kerkesi vielä todeta, että Helsingin ruuhkat ei tunnu missään verrattuna Lontooseen.

Suurlähetystöön kerkesin kuin kerkesinkin ajoissa. Sisään mennessä ensimmäiseksi täytyi luovuttaa kaikki elektroniikkalaitteet pois ja kulkea metallinpaljastimen läpi. Haastatteluun sai siis ottaa mukaan vain tarvittavat lomakkeet. Itse haastattelua ennen käytiin nopeasti kahdella luukulla, toiseen luovutettiin lomakkeet ja toiseen annettiin sormenjäljet. Viimeistä luukkua pääsi odottamaan kolme tuntia, koska sattui niin ihanasti, että olin päivän viimeisin haastateltava. Huvittavinta tässä kaikessa kolmen tunnin odottamisessa oli se, että itse haastatteluhan kesti sitten kokonaiset kolme minuuttia. Haastattelu itsessään meni kyllä tosi hyvin ja mulle myönnettiin viisumi. Koska suurlähetystössä ei ollut kelloja ollenkaan ja puhelin oli pitänyt jättää suljettuna säilytyslokeroon, ei mulla ollut pienintäkään ideaa kuinka paljon aikaa oli kulunut. Mukavampaa päätöstä päivälle ei olisi siis voinut toivoa kun se, että astuu lähetystöstä ulos, katsoo kelloa ja tajuaa, että bussi lähtee tasan puolen tunnin päästä.

All's well that ends well, vai miten se sanotaan, mutta mulla on nyt kumminkin se viisumi.

Ja ai niin, tämän tekstin julkaisuhetkellä mulla on jäljellä 7 päivää, 20 tuntia ja 4 minuuttia Suomessa.

-Emma